Toinen niistä oli tanskalaisen Klaus Rifbjergin ”Tore ja minä”. Pettymykseksemme ”Tore ja minä” ei kuitenkaan ole novelli, vaikka olikin novellikokoelmaan hyväksytty, vaan kolmas luku teoksesta Den kroniske Uskyld (Kroninen viattomuus, ei suom.). Siksi ”Tore ja minä” ei muodosta itsenäistä kokonaisuutta vaan tuntui lukiessakin irralliselta katkelmalta. Siinä ei ole selkeää juonikuviota eikä sellaista tiivistä ilmaisua, jota novelleissa tavataan käyttää. ”Tore ja minä” on lähinnä hitaasti etenevä kuvaus Toren ja Januksen suhteesta. Keskustelimme lähinnä Toren sekä luokanopettajan henkilökuvauksesta. Pohdimme, miksi luokanopettaja järkyttyy niin pahasti kuolleesta rotasta katedrillaan. Onko sota (II MS) jotenkin traumatisoinut häntä? Mielenkiintoa herättivät myös tekstikappaleen runsaat puhekieliset ilmaukset. Koska novellikokoelma on julkaistu 1964, oli puhekieli vanhentunutta ja siksi hauskan kuuloista. Tekstissä käytetään esimerkiksi sanoja emätylsä, änkä ja veuloa. Ilmeisesti myös tanskalainen alkuteksti on puhekielinen.
Toinen valitsemistamme novelleista (oikeasti novelli) oli norjalaisen Gunnar Bull Gundersenin ”Regretto”. Se kertoo satamaan tulleesta merimiehestä, suositusta torvensoittajasta Regrettosta sekä hänen fanilaumastaan. Naiset ovat jatkuvasti esillä novellissa, mutta esiintyvät vain kiljuvana ja ulvovana Regrettoa palvovana massana, ”naismerenä”. Novelli saa tragikoomisia piirteitä, kun yksi fanilauman jäsen jää junan alle ja ”menee poikki”. Novellin loppu on epämääräisesti kuvattu, ja jättää tulkinnan varaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti